Insinööri on intohimoa täynnä
Lisa Sounio kirjoittaa kirjassaan ”Brändikäs” karismasta. Hänen mukaansa maamme insinöörikoulutus on maailman huippuluokkaa, mutta suomipojat ovat maailmalla harmaavarpusten maineessa. Siksi suomalaisia insinöörejä ei riittävästi päädy huippujohtajiksi globaaleihin suuryrityksiin. Perusinsinööristä ei jää mitään mieleen ja Sounio peräänkuuluttaa persoonia. Olen tavannut paljon suomalaisia insinöörejä, ja minusta näissä insinööripersoonissa piilee uskomattomia intohimoja. Enkä nyt puhu vain miehestäni….
Persoonia siis on, mutta niitä esitellään julkisesti hyvin säästeliäästi. Tunnen monia insinöörejä, jotka intohimoisesti harrastavat, keräilevät ja korjaavat mitä erilaisimpia juttuja. Yksi rohmuaa itselleen autonraatoja, mitä vanhempia, sen parempia. Raadot entisöidään, ja simsalabim, taas on tallissa uusi Porsche, Carmancia tai rallikadetti. Autoja ei siis ole kolmea vaan aika monta. Kerran yhteen autoon ei löytynyt oikeanlaista penkin kangasta, jolloin insinööri vakavasti harkitsi sen kutomista itse. Ja osasiko hän kutoa jo ennestään? Ei tietenkään osannut, mutta olisi opetellut, jos olisi ollut pakko. Ja miksi moinen vaiva? Tietysti siksi, että jos entisöidään, se tehdään pieteetillä. Onneksi Wetterhoffilta löytyi opiskelija, joka kutoi kankaan opinnäytetyönään. Toinen insinööri kerää dekkareita. Kuumimpina keräysvuosinaan hän nousi viideltä aamulla kirppiksille, että olisi paikalla ennen myyjiä. Siellä oli sitten hyvä käydä poimimassa helmet, ennen kuin ne päätyivät myyntiin. Tämän insinöörin paras kaveri, kolmas insinööri, harrastaa samaa ja on vielä intohimoisempi. Hän käy työnsä ohella tekemässä tiliä eri myyntitapahtumissa tai myy erään ammattidivarin osastolla messuilla. Ei siksi, että olisi rahan tarpeessa, vaan siksi, että se on intohimo.
Ettäkö siis harmaavarpusia? Ei todellakaan. Suomalaisessa insinöörissä kytee raivokas keskittyminen ja sellainen intohimo omaan kiinnostuksen kohteeseen, että oksat pois! Todellisia persoonia, jotka haluavat ja uskaltavat panna itsensä likoon intohimonsa puolesta. Ja intohimo ei ole koskaan tylsää. Jotta joku sinusta kiinnostuu, ei riitä, että osaat puhua. Sinun tulee olla kiinnostava. 80 % kiinnostuksesta menee tarinoiden kuunteluun, 20 % asian. Suomalaiset insinöörit puhuvat siis liikaa asiaa ja liian vähän palelemisesta Tammelan torilla aamulla viideltä inhottavassa tihkusateessa.
Tihkusade on takuulla kiinnostavampaa kuin puiseva puhe tuoteominaisuuksista. Tai se kuinka istuttiin autossa tuoreen kihlatun kanssa Uddevallan Statoililla aamulla klo 7.00 odottamassa, että ruotsalainen jobbari ilmestyisi tuomaan näytille v.-54 bussivolkkarin raatoa. Riittävän usein kiinnostavia juttuja kertova henkilö muuttuu karismaattiseksi. Karisma on hehkua ja innostusta jostain tai monesta asiasta. Jos olet kiinnostava ja karismaattinen, valkoiset tennissukat ovat ehkä tulevaisuudessa pikantti lisä ulkomuotoosi, vaikka et olisi niitä aiemmin käyttänytkään.
Suomalainen insinööri tarvitsee siis karismaa, päästäkseen etenemään paremmin kansainvälisillä markkinoilla. Karismalla on hyvin vähän tekemistä ulkonäön kanssa. Karismaattiseksi ei tulla käymällä stailaajalla eikä itseään pynttäämällä. Sounion mukaan karismaa voi kehittää kolmella tapaa: tutustumalla paremmin itseensä, omaan elämänsä tarinaan ja omaan luonteeseensa. Olen Sounion kanssa täysin samaa mieltä. Työssäni markkinoinnin valmentajana kohtaan jatkuvasti vaatimattomia suomalaisia ihmisiä, jotka ovat täynnä mitä uskomattomimpia tarinoita. Ja kertovatko he niitä minulle? Eivät todellakaan, eivätkä vapaaehtoisesti. Tarinat ilmestyvät heidän muistiinpanoihinsa, kun esitän heille yksinkertaisia kysymyksiä. Kysymyksiä siitä, mikä heistä oli kaikkein hauskinta lapsena, tai mikä on sinulle tärkeintä Kahta en vaihda- periaatteella. Kaikille näille henkilöille on yhteistä yksi asia: he ovat todella hämmästyneitä itse paperille kirjoittamistaan asioista. Luulen, että suomalaiset insinöörit olisivat omista tarinoistaan vähintään yhtä ymmällään, positiivisesti.
Väitän, että tavallinen suomalainen insinööri ei tarvitse kovin isoa valmennusta, kun hän jo osaa ottaa yleisönsä. Etuna on tietysti se, että takataskusta löytyy hitunen rohkeutta uskaltaa olla oikeasti oma itsensä ja tuoda se esille. Ja uskallusta miettiä omaa identiteettiä ja persoonaa ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En kuitenkaan tiedä, kannattaako suomalaisia insinöörejä alkaa suuremmassa määrin valmentamaan näissä asioissa. Piilee nimittäin vaara, että, että heistä tulee nopeasti katoava kansallisaarre. Nyt kilpailu näistä kultahippusista ei vielä ole niin kovaa ja hyvällä onnella insinöörin saa itselleen vähäisemmälläkin karismalla. Sekä työpaikalle että kotiin. Että mitä sitä turhaan itselle kuoppaa kaivamaan.
Eliina Puijola
